Kymmenen käskyä

Kymmenen käskyä ei tullut mieleeni mitenkään uskonnollisessa mielessä, vaan ok ohjeina
noin muuten vaan. Elämän vauhti on joskus kova ja sitä pelkää ettei ehdi ottaa aikaa itselleen,
joskus sitä on vahvoilla ja joskus kuin lehti tuulessa.

Tässä elämän virrassa syöksytään suuntaan jos toiseen, tässä ja nyt. Tämä on varmaan jälleen päivän trendi, mutta joskus sangen ajattelematonta. Tulee aamu jolloin kaikki negatiivinen kaduttaa ja poltetut sillat harmittaa. Ehkei heti, mutta jokaiselle tulee joskus hetki hiljaiseloa ja aika summata tehtyjä tekoja.

Mutta jos arvomailmasi on tavallaan vanhanaikainen. Sellainen että tulet toimeen kymmenen käskyn, itsesi ja tekemisiesi kanssa, on sinulla mahdollisuus tasapainoiseen ja suht mukavaan oloon. Ei tarvitse aamulla herätä morkkikseen, vaan voit keskittyä uuteen päivään virkeänä ja hyvillä mielin.

Tämä nyt on vaan jarruksi kaarteissa, sillä jokaisen tulee rakastaa itseään ja päästellä täysillä aina kun on mahdolista. Täytyy vielä lopuksi muistuttaa että aina kun jäät murehtimaan eilistä, jää nykyhetki elämättä ja uudet kokemukset huomaamatta.
On siis hyvä ottaa oppi eletystä, siirtää eilinen syrjään ja keskittyä huomiseen.

Jukka

Lumen lumo

Valkea maisema lumoaa olijan, kehottaa hiljentymään ja katselemaan,

nauttimaan hiljaisuudesta ja seesteisyydestä.

Talvi on aikaa jolloin ei tapahdu oikein mitenkään mitään.

Mutta kun aurinko nousee päivittäin  ylemmäksi ja pidemmäksi aikaa, 

alkaa kevään odotus.

Auringon voima on valtaisa, pää täyttyy ajatuksista ja energiaa on vaikka mihinkä.

Mutta vielä odottavan aika tulee pitkäksi,

sillä talven kylmyys ei väisty pitkään aikaan.

Tammikuinen pakkaspäivä.

Aamuaurinko kultaa tammikuisen aamupäivän,

ainut kerta kun otin kameran ulos yli kahdenkympin pakkasissa.

Ostettu ahdistus.

Juttu kierteeseen joutuneesta harrastamisesta ja välineurheilusta.

Vaimoni kommentoi näin ostamaani kirjaa, jonka alkusivuilla oli todella lohduton runo. Mutta minulle hänen lausahduksensa toi mieleen kaiken sen harrastekrääsän, mitä me ympärillemme keräämme. Kuka ostaa keramiikkaa tai elektroniikkaa kämpän täyteen, kuka taas veneen jäästä nostettavaksi. Talvi menee miettiessä rungon vaurioita, joita jää ehkä teki. Tai kartanon jonka puitteet rapistuvat nopeammin kuin niihin ehditään paneutua, rahallisesti tai ajallisesti. Sillä empä ole koskaan nähnyt kaveria joka aliarvio omat kykynsä, tehdäkseen jonkin isomman projektin. Oli kyseessä sitten aika, kyvyt tai taloudenpito. Jos hymähdät niin onnea sinulle.

Japanilaset kuulemma sanovat että ihmisellä pitäisi olla kolme harrastusta, olen heidän kanssaan samaa mieltä. Juju vaan on siinä että näiden pitäisi vastapainottaa toisiaan. Kuten esimerkiksi veneily jonka katkaisee valokuvaus, hienon maiseman ilmestyessä niemen takaa. Sitten kolmantena vaikka lukeminen, joka sinällään on kunnon vastapainoa kummallekkin edelliselle. Kuten ovat nekin keskenään, mutta kumminkin kaikki kolme tukevat toisiaan. Yhtä hyvin menee vaikka moottoripyöräily, soittaminen ja jonkin sortin askartelu metallilla tai puulla. Mutta jos harrastuksia sattuu olemaan esimerkiksi veneily, vanhat koneet ja remontoitava talo. Ollaan todella vaarassa joutua kierteeseen, jossa aika ei riitä sen enempää kesä- kuin talvi-iltojenkaan puuhasteluun.

Laittaako veneen talviteloille, traktoriin ketjut vai valmisteleeko keskeneräistä tupaa talvea vastaan. Hooh, ja tilanteeseen on hakeuduttu vapaaehtoisesti. Tämä kaikki menee hetken mutta vuosien mittaan, niimpä.

"Omakuva" Joskus on hyvä antaa aikaa

vain itselle, oleilla ja ihmetellä.

Kuten minä ja Betty syksyllä

2010.

Kannattaa harkita moneenko tietotaitonsa ja kykynsä laittaa, tietenkin talon ja kodinlaitto tässä jutussa on hiukan huono esimerkki, näistä kun saa nauttia vuosia eteenpäin.

Samoin peruskuntoilu puuttuu jutusta kokonaan. Koska peruskunnon ylläpitäminen ei mielestäni ole harraste, vaan lahja itselle. Tekee sen sitten kuntosalilla tai maatalon kotitöissä.

Ollakko vai eikö.

                                                                              Freya.                                                                                     
On kai selvää että kukin haluaa jakaa vain sen, jonka kokee jakamisen arvoiseksi. Oivalluksen, hetken, tunteen tai sitten sielun syvyyksistä kumpuavan idean. Jotkut näistä tulevat sekunnin murto-osassa kennolle, mutta varsinkin silloin kun kyseessä on se suuri idea, kestää kuvan luominen hahmotelmien ja kovan uurastuksen saattelemana jopa vuosia. Itse kullekkin on varmansti painoarvonsa sille, kuka tarttuu hetkeen ja kuka siihen suureen ideaan joka mielestä kumpuaa. Lähestymistavat ovat aivan erillaiset ja siksi myös lopputulos on eri arvoille rakennettu, joskus hyvinkin pienelle asiaa tuntevalle porukalle. On se sitten kuvattavan eläimen erityispiirre, joka kuvassa ilmenee tai sitten symboli joka aukeaa vain harvalle katselijalle. Silloin on mahdollista että valtaosa ei kuvaa oivalla ja ohittaa sen. Tässä tullaan tekstin aiheeseen. Kaikille tulee erheitä, jaat omassa piirissäsi arvostettua materiaalia täysin toisessa piirissä tai arvioit toisen genren edustajan töitä. Tällöin jaat tai luet sitä ulkopuolisena. Ensireaktio että kuva on huono, on varmaan harmillisen usein se oikea. Mutta on hyvä jatkaa näitä törmäilyjä, näin oppii itse lukemaan ja löytämään uutta. Kuva mikä on mielestäsi on ollut huono voi aueta loistokkaana oivalluksena, kun jokin matkallasi on opettanut sinua lukemaan sen sisältöä. Puhumattakaan perusarvoista, kuten kultainenleikkaus, pinnat, rytmi, vastakohdat jne... Eli jatketaan törmäilyä, kehitytään ja luodaan uutta, joka kaiken oppimamme päälle rakentuu. Saadaan uusia tyylisuuntia, vanhojen rungolle ja tulevien rakenteeksi. Freya tässä tosin miettii varmasti aivan muuta, mutta harvoin näkee kissaa näin mietteliäänä.

FIILIS?

Se tässä sairastamisessa on perseestä, että tulee koko ajan mieleen asioita joita ei enää saa tai

voi tehdä. Aloin kirjoittaa äsken blogia aiheesta On the road again. Hetken fiilisteltyäni tajusin että ei ehkä koskaan enää yli viikonlopun reissua. Se että joutuu olemaan lisähapessa 24/7

ei tunnu juuri missään, on kivaa kun on happea ja ajatus toimii. Mutta kun joudun väistelemään ilosia umpihumalassa olevia tupakoivia kavereitani, joudun myös jäämään pois kaikista suuremmista tapahtumista. Ihmisten suhtautumiseenkin pitäisi tottua, osa ymmärrettävästi suree kohtaloani ja osa taas ihmettelee miksi olen täällä selvin päin? Keskustelu joka tapauksessa alkaa tai kääntyy vointiini ja siinäpä se menee tapahtumasta nautiskellessa.

Kun sain invaparkkiluvan niin ihan kiva, jaksaa kävellä autosta kauppaan huilimatta. Voi liikua normaalisti, vaikkakin hitaasti. Mutta oma ympäristö on muuttunut, harvemmin kohtaavat eivät uskalla uskoa että kyllä siinä on koko jätkä. Kaveri liikkuu hitaasti kuin zombi ja puuskuttaa kuin höyrykone. Mutta kuten mulla, fysiikan romahtaminen johtuu hapen puutteesta koko kehossa. Lisähapella mieli toimii paremmin kuin vuosiin. Enkä nukahtele töissä kesken palaverin tai vapaa-ajalla kahvipöytään, kuten jo vuosia aiemmin. Joten mieli on kirkkaampi vaikkakin käynti on hitaampi. Tietenkin sitä toivoo että kunto kohoaa ja selviää taas omillaan, mutta näillä mennään. Kuten kaverini äskettäin totesi ”Periksi ei anneta ;)”

On the road again

 

Paahteisella asfalttitiellä hiljaisessa ja tasaisessa V8.n murinassa on huumaava tunnelma. Ison ja painavan auton vaimea keinahtelu ja soittimesta vaikkapa Hurriganes. Pitää oikein keskittyä että muistaa ajavansa autoa, eikä uppoudu fiilistelemään siivellä. Sitä toivoo että tie jatkuu ja jatkuu.  

Tunnelma on kuin ruumiista irtautuminen, mähän voisin olla vaikka missä. Matka alkaa pihasta, mutta aikansa tienpäällä ollessa aika ja paikka jäävät merkityksettömmiksi. Kauniit maisemat ja kahvihampaan kolotus ovat enää ainoat mielessä pyörivät asiat. Mikä parasta, aina tulee aika kun haluat olla perillä. Silloin onkin kiva kurvata harraste takaisin talliin tai keskelle kesäistä outoa iltamaisemaa.