Se tässä sairastamisessa on perseestä, että tulee koko ajan mieleen asioita joita ei enää saa tai
voi tehdä. Aloin kirjoittaa äsken blogia aiheesta On the road again. Hetken fiilisteltyäni tajusin että ei ehkä koskaan enää yli viikonlopun reissua. Se että joutuu olemaan lisähapessa 24/7
ei tunnu juuri missään, on kivaa kun on happea ja ajatus toimii. Mutta kun joudun väistelemään ilosia umpihumalassa olevia tupakoivia kavereitani, joudun myös jäämään pois kaikista suuremmista tapahtumista. Ihmisten suhtautumiseenkin pitäisi tottua, osa ymmärrettävästi suree kohtaloani ja osa taas ihmettelee miksi olen täällä selvin päin? Keskustelu joka tapauksessa alkaa tai kääntyy vointiini ja siinäpä se menee tapahtumasta nautiskellessa.
Kun sain invaparkkiluvan niin ihan kiva, jaksaa kävellä autosta kauppaan huilimatta. Voi liikua normaalisti, vaikkakin hitaasti. Mutta oma ympäristö on muuttunut, harvemmin kohtaavat eivät uskalla uskoa että kyllä siinä on koko jätkä. Kaveri liikkuu hitaasti kuin zombi ja puuskuttaa kuin höyrykone. Mutta kuten mulla, fysiikan romahtaminen johtuu hapen puutteesta koko kehossa. Lisähapella mieli toimii paremmin kuin vuosiin. Enkä nukahtele töissä kesken palaverin tai vapaa-ajalla kahvipöytään, kuten jo vuosia aiemmin. Joten mieli on kirkkaampi vaikkakin käynti on hitaampi. Tietenkin sitä toivoo että kunto kohoaa ja selviää taas omillaan, mutta näillä mennään. Kuten kaverini äskettäin totesi ”Periksi ei anneta ;)”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti